Alusvaatteet ovat aina herättäneet pahennusta

Tehdään yksi asia selväksi. En ole uskonnollinen ihminen, mutta rakastan kirkkoja. Pidän niiden hiljaisuudesta ja siitä, että joku on joskus nähnyt valtavasti vaivaa luodakseen tilan jollekin, jota ei voi nähdä, mutta joka vaikuttaa lukemattomien ihmisten elämään joka päivä. Olen aina ollut kiinnostunut myös taidehistoriasta, ja kirkkotaide on oma kiehtova taiteenlajinsa. Viime talvena löysin itseni Unterlindenin museosta tuijottamassa Jeesuksen vanhoja kalsareita. Ja samalla kun närkästys ja paheksunta heräilevät sisälläsi, kerron, että oikeasti kyseessä on taideteos, Isenheim Altarpiece – mestariteos, jonka on maalannut saksalainen kuvataiteilija Matthias Grünewald vuosina 1512–1516 alun perin Pyhän Antoniuksen luostariin.

Maalauksen aihe ei tietenkään ole Jeesuksen vanhat kalsarit.

Maalauksen aihe on Kristuksen ristiinnaulitseminen ja sitä seuranneet tapahtumat – varmasti kirkollisen taiteen yleisin teema. Epäilemättä viime vuosina kirjoittamieni kolumnien aihepiiri on muuttanut tapaani havainnoida asioita, koska ihaillessani Grünewaldin taidokkuutta tulin kiinnittäneeksi huomiota Jeesuksen kalsareihin. Kyseessä saattaa olla länsimaisen kirkkotaiteen maalatuin vaate, jota kukaan ei kutsu vaatteeksi. Perizonium, Kristuksen lanneliina. Tuhansissa kirkoissa, tuhansilla alttaritauluilla, vuosisadasta toiseen, sama kankaanpala saman lantion ympärillä — ja silti jos kysyt keneltä tahansa, mikä on kristillisen kuvaston keskeisin vaatekappale, kukaan ei vastaa alusvaate. Vaikka juuri sitä se on.

Taidehistorioitsija Leo Steinberg väitti teoksessaan The Sexuality of Christ in Renaissance Art (1983), että renessanssimaalareiden tapa kuvata tuo liina ei ollut sattumaa: kangas valuu niin alas, että se paljastaa yhtä paljon kuin peittää ja liehuu juuri sillä tavalla, että katse ohjautuu sinne, minne sen ei pitäisi. Tuuma ylemmäs, ja kuva olisi säädytön. Tuuma alemmas, ja kuvassa olisi pelkkä alaston mies.

Koko länsimaisen taiteen pyhin aihe lepää sen varassa, mitä yksi kankaanpala onnistuu olemaan paljastamatta.

Steinbergin mukaan tämä oli maalareilta tarkoituksellista, koska se korostaa Kristuksen ihmisyyttä. Steinbergin näkemyksiä on sittemmin paheksuttu, mikä ei lainkaan yllätä. Aina kun julkisuudessa puhutaan alusvaatteista tai niitä kuvataan, se herättää paheksuntaa.

Luuletko, että liioittelen? Tässä tosielämän esimerkki, jonka faktat voit tarkistaa: kun Trenton kirkolliskokous vuonna 1563 oli tuominnut alastomuuden pyhässä taiteessa, paavi Pius IV lähetti taiteilija Daniele da Volterran maalaamaan lannevaatteita Michelangelon Viimeisen tuomion alastomien hahmojen päälle. Mies teki työnsä niin tunnollisesti, että jäi historiaan nimellä Il Braghettone, kalsarintekijä. Mieti, taiteilija muistetaan ennen kaikkea alusvaatteista, jotka hän lisäsi toisen taiteilijan mestariteokseen.

Alusvaate ei ollut taidetta, vaan ideologia, joka maalattiin valmiin taideteoksen päälle.

Sensuuria jatkettiin vielä 1600-luvulle, ja osa peittelytyöstä tehtiin vasta Volterran jälkeen, joten kalsarimaalareita oli useampia. Osa noista kalsareista on sittemmin poistettu restauroinneissa, osa jätetty todisteeksi aikakauden moraalikäsityksistä.

Palaan vielä Leo Steinbergiin, jonka tulkinta ei ole kiistaton. Esimerkiksi taidehistorioitsija Charles Hope hyökkäsi sitä vastaan väittäen, että Steinberg näkee aikomusta siellä, missä on vain anatomiaa. Juuri siksi nuo teokset ovat edelleen kiinnostavia: ne pakottavat katsojan päättämään, mitä hän oikeastaan näkee. Tismalleen sama pätee 2020-luvun alusvaatemainontaan. Ihmiset näkevät, mitä haluavat nähdä. Jos Perizonium maalattiin tarkoituksellisesti kutsumaan katsetta, Il Braghettonen kalsarit maalattiin, jotta katse kiinnittyisi muualle. Toinen vihjaa, toinen kieltää, ja molemmat tietävät saman asian. Ero ei ole moraalissa, vaan rehellisyydessä: edellinen myöntää, mitä tekee, jälkimmäinen ei.

Olemme tottuneet pitämään alusvaatetta arkisimpana mahdollisena esineenä.

Asiana, jota ei ajatella, joka on alla ja unohtuu. Se on vain alusvaate. Mutta kun tarkemmin ajattelee, tuo pieni pala kangasta kantaa paljon enemmän merkityksiä: pyhän ja lihallisen, peittämisen ja paljastamisen, sen, mitä uskallamme näyttää ja sen, mitä emme. Taiteilijat ovat tienneet vuosisatoja, että se, mikä on lähinnä ihoa, ei ole koskaan pelkkää kangasta.

Olen harjoitellut rakentamaan tarinallisia aasinsiltoja kevyemmistäkin aineksista, joten tämän tekstin voisi periaatteessa päättää tähän. Mutta se tuntuisi samalta, kuin jäisi kyydistä yhtä pysäkkiä liian aikaisin. Pohdin nimittäin myös lannevaatteen materiaalia. Todennäköisesti se oli pellavaa, jota ei nykyalushousuissa käytetä. Tuohon aikaan ja vielä myöhemminkin lannevaate on ollut ilmeisen yleinen alusvaate, jonka ainoa tarkoitus on kätkeä genitaalit katseilta. Se on ollut varmasti myös mukava, koska kuumissa olosuhteissa tuulettuva alapohja estää hikoilun.

Sittemmin alusvaatteiden kehityksessä on tapahtunut paljon, eikä pelkästään hyviä asioita (ehkä kirjoitan alusvaatteiden historiasta vielä erillisen artikkelin). Nyt kun pohjoisella pallonpuoliskolla on kesä, sweaty balls -ilmiö on ajankohtainen. Jos et käytä lannevaatetta kesäasuna, oikeasti laadukkaat bokserit ajavat saman asian.

Pitää vain osata katsoa oikeasta paikasta.